Hyvinvointialueet ovat kovassa paineessa ja etsivät toiminnastaan säästöjä, joita voidaan toteuttaa lyhyellä aikavälillä. Tämä siksi, että kertyneet alijäämät tulee kattaa jo vuonna 2026. Ei siis riitä, että toiminta saadaan ylijäämäiseksi, vaan sen pitää olla niin ylijäämäistä, että aiemmat miinukset tulevat kuitatuiksi. Pitkäjänteisen kehittämisen kannalta tämä ei kuulosta kovin järkevältä, mutta tähän hyvinvointialueiden päättäjät eivät voi vaikuttaa.
Kun Etelä-Pohjanmaalle valmisteltiin hyvinvointialuetta, palveluverkko oli keskeinen kiistakapula. Vaikka puolueet ennen vaaleja kovasti lupailivat, että jokaisessa kunnassa tulee olla sote-keskus, oli tiedossa että rahat eivät tähän riitä. Alueellamme hyväksyttiin ns. 1 + 7 -malli. Eli sote-keskus olisi Seinäjoen lisäksi seitsemässä seutukunnassa. Malli oli poliittinen päätös, ratkaisu josta oli mahdollista löytää yhteinen näkemys.
Tuon päätöksen jälkeen moni asia on muuttunut. Erityisesti rahoituksen riittämättömyys koettelee alueita. Uusia tapoja tuottaa palveluja kehitetään. Yhä useammin ne ovat kiinteistä toimipisteistä riippumattomia. Malli ei enää ole niinkään ratkaisu vaan enemmänkin ongelma.
Mitä tilalle? Se onkin vaikeampi kysymys. Voitaisiinko kuntarajat kokonaan unohtaa? Voitaisiinko kukin palvelu tarjota alueen asukkaiden tarpeista johdetulla konseptilla? Voitaisiinko yhteistyötä tehdä joustavasti kuntien, yritysten ja kolmannen sektorin toimijoiden kanssa kunkin alueen lähtökohdista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti